Tiitiäinen on nukkunut melko huonosti toukokuun lopusta lähtien ja viimein väsähdin. Koin, etten pystynyt olemaan paras äiti lapselleni niin väsyneenä, joten kutsuin Mummun apuun. Viime yönä sitten menimme puolison kanssa hotelliin yöksi ja Mummu hoiti tyttöä. Olihan se äidille pelottavaa lähteä ilman tyttöä. Tiesin hänen olevan erinomaisessa hoivassa, mutta ensimmäinen yö erillään... Onneksi niitä ei kovin montaa tule :). Sain nukuttua ainakin 5-6 yhtenäistä yöunen tuntia (en edes muista, koska viimeksi) ja saimme myös puolison kanssa yhteistä aikaa kahdestaan. Molemmat tulivat kovasti tarpeeseen.
Tulin hieman huolissani sitten aamulla kotiin. Luulin tulevani huutoon. Ei. Tyttö istui täysin tyytyväisenä Mummun kanssa ruokapöydässä. Halusi kyllä sitten syliin, kun lähelle menin, mutta täysin tyytyväinen oli. Sain poistua ihan rauhassa näkyvistäkin aamun aikana. Illalla oli kuulema ehkä 10min itkenyt, sitten oli aikanaan nukahtanut. Yöllä oli kerran herännyt. KERRAN! Sen jälkeen jatkoi unia Mummun kainalossa. Aamulla söi hyvin puuroa, kun ei yöllä kerran rintaa ollut saanut, eikä sitä selvästi myöskään tarvinnut. Pullosta ei suostunut juomaan ja ehkä hyvä niin.
Nyt sitten aamulla nukutin tytön omaan sänkyynsä tisun avulla kylläkin, mutta hän nukahti niin, ettei ollut minussa kiinni. Sitten lähdin huoneesta. Ensimmäistä kertaa sekin. Yleensä olen sinne jäänyt lepäilemään ja viime päivinä poistunut ensimmäisen tunnin jälkeen. Nyt poistuin heti. Jätin vain nukkumusiikin päälle, mutta saatan senkin ensi torkuilla vaihtaa ns. valkoiseksi ääneksi, siis sellaiseksi tasaiseksi ääneksi. Pari kertaa tyttö on sieltä inahtanut, mutta olen hetken odottanut ja ainakin vielä (jo kohta 1,5t) on vaan nukkunut. Sillä aikaa olen sitten viimein tehnyt valokuvakirjaa tytöstä. Olen jo sivulla 20 ja vasta ensimmäisessä kuukaudessa...Pitäisiköhän hieman karsia? :)
Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, jotka annoitte minulle uskoa ja rohkeutta tähän! Erityiskiitos Mummulle, joka on aivan ihana ja kallisarvoisempi kuin painonsa verran kultaa. Kiitos tytön kummille ja tädille, jotka puhuivat minulle järkeä. Ja iso kiitos Siipalle, joka on kestänyt univelkaisen kärttyistä puolisoa kohta kahdeksan kuukautta. Eiköhän se tästä.
Ensi yönä vaan vielä evakkoon tällä kertaa rintapumpun kanssa. Oli nimittäin hieman tiukka olo pariin otteeseen ja käsin pumpatessa tuli omaa sähköpumppua kovastikin ikävä.
