Tyttärelle alkaa ilmeisesti tulla ensimmäinen kyselykausi. Kun touhuan kotona, hän tulee usein viereen, katsoo minua ihmetellen ja kysyy "sinä teet jotain". Se on selvä kysymys ja siihen tulee vastata, vaikken tarkkaan ottaen osaakaan sanoa, miksi näin on. Se on selvä pyyntö lisätiedosta. Sitten sitä tulee selittäneeksi, mitä milloinkin tekee. Tämä kysymys on ollut jo hetken. Viime päivinä mukaan on tullut uusi kysymys "mikä se on?" Siihen on vaikea vastata, koska määre "se" on melko ympäripyöreä. Olen tähän asti yrittänyt saada tarkempaa tietoa ja määritteitä käsitteen "se" senhetkisestä kohteesta, mutta luulen nyt vaihtavani taktiikkaa. Luulen, että parempi olisi selittää useista asioista, joita lapsi voi pohtia ja kysyä, osuiko oikeaan.
Hän siis kyselee kovasti ja juttelee vielä enemmän. Valitettavasti ymmärrän vain melko pienen osan kaikesta siitä, mitä tyttö jutustelee. Alankin olla taipuvainen uskomaan, että juuret teinien käsitykseen vanhemmista, jotka eivät vain tajua, istutetaan parhaillaan tämän kaksivuotisen mieleen, kun vanhemmat eivät vain näytä tajuavan, vaikka heille miten paljon selittää. Onneksi välillä menee oikeaan, mutta kyllä se proverbiaalinen sokea kanakin aina välillä jyvän löytää :). Ei, kyllä me paljon toisiamme ymmärrämme. Esimerkiksi alan ymmärtää, että olemme molemmat aivan kypsyneitä monen monta kertaa päivässä toistuvaan tilanteeseen, jossa yritän saada tytöltä vastauksen kysymykseen, onko maha täynnä. Hän ei vain edes jaksa tiedostaa olemassaoloani. Pitää siis muuttaa tilannetta. Luulen, että tämä voi olla se hetki, jolloin opettaa, että pöydästä lähdetään vasta, kun maha on täynnä ja pöydästä lähtemisen jälkeen seuraavan kerran saa ruokaa seuraavalla aterialla. Joka tapauksessa siitä nimenomaisesta tilanteesta pitää purkaa pois se minun väsymys siihen, että taas tätä saa olla kyselemässä. Eli jokin laskutoimitus viiteen jne. voi olla se ensimmäinen vaihe.
Tytär tällä hetkellä kokeilee selvästi itsenäistymistä. Hän välillä aina on äidin kiltti tyttö, mutta välillä taas on ihan äidin itsenäinen tyttö. Esimerkkinä tilanne loistavasta kommunikaatiostani. LAitoin kännykästäni taskulampun päälle, jotta katsoisimme tytön suuhun, joka on oireillut viime aikoina. Tyttö riemastui, koska ei ollut tajunnut, että siinäkin on lamppu. Hän otti puhelimen itselleen ja osoitti valolla suuhunsa. Koska puhelin meni aika syvälle sinne huulien taakse, kielsin laittamasta puhelinta suuhun. Välittömästi tyttö nuolaisi sitä osaa puhelimesta, jossa on sekä se taskulamppu että kameran linssi. Joten yritin ottaa puhelinta pois. Tyttö suuttui ja lähti viemään sitä pois. Sanoin tiukasti, että se on äidin puhelin eikä lelu ja se pitää antaa takaisin. Tyttö ei antanut, mutta vei sen neutraalille keittiönjakkaralle ja katsoi minuun hieman haastavasti. Totesin, että tuo käy kyllä ja että hyvin ratkaistu. Tilanne laukesi siinä. Paras tapa varmistaa jonkin asian tapahtuminen on se, että minä kiellän sen.
Hänellä on samalla ihania tapoja ratkaista asioita. Hän esimerkiksi tulee niistämään minulta flunssan pois. Se on suloista. Olen siis parhaillani kipeänä flunssassa ja olen kertonut, että sen takia en oikein jaksa leikkiä, mutta leikin taas enemmän heti, kun voin paremmin. Hän ottaa nenäliinan ja alkaa niistää minua (pyyhkiä liinalla nenääni) ja sanoo, että niistää minulta flunssan pois.
Hän osaa myös rakennella juttuja. Aiemmin hän rakensi kahdesta pahvilaatikosta liukumäen. Nyt hän rakensi itselleen elokuvakokemuksen televisiostamme, kun vei ensin vessan pikkujakkaran tv:n eteen ja toi siihen keittiön kolmiportaisen jakkaran taakse ja siinä hän on pari päivää tykännyt katsoa Totoroa (uusi lempielokuva). Siinä hän myös ihan yhtälailla kiipeilee aivan joka kautta aivan joka puolelle. Hän osaa esim. kiivetä myös siltä väärältä puolelta ylös, jossa on vain ohut metallituki ja pitkä matka ylös. Hän myös menee mahalleen sen päälle ja nostaa jalkansa ylös ja sanoo "minä lennän taitavasti" tai "iso kala ui", jolloin myös kädet vispaavat sen lisäksi, että jalat on ilmassa. Tänään hän toi ikkunan vierestä keittiön tuolin nojatuolin taakse ja siinä pyöritteli nojatuolia, kurkki sen yli, nojasi päätään selkänojan päälle ja leikimme piilosta, jossa hän oli selkänojan takana ja minä makasin reporankana sohvalla ja laskin aina kymmeneen, tai niin pitkälle kuin pääsin ennen kuin hän kurkkasi, jolloin sanoin "löysin" tai "kukkuu" ja sitten hän taas piiloutui ja taas laskin. Hän muuten osaa itsekin laskea kymmeneen, joskin numerot eivät aina vielä ole ihan oikeilla paikoilla.
Imetys on jäänyt nyt pois. Imetin viimeistä kertaa tyttären syntymäpäivänä, kun olimme uimassa. Hän pääsi vielä kerran saunassa äidin tissuille ja oli kyllä siinä ihan pienenä tyttönä sylissä pitkän aikaa. Sen jälkeen en nyt ole kahteen viikkoon imettänyt. Maitoa vielä tulee, mutta ei hän ole sitä juuri kysellyt enkä näe, että sen antaminen enää on paras ratkaisu. Mitään pinkeyttä ei nimittäin ole ja olen alkanut nauttia siitä, että kehoni on taas omani ja riittää, että muistan, mitä tyttö ei saa syödä, mutta samoja rajoituksia itsellä ei ole ja saa migreenitkin lääkitä tarpeen mukaan. On se silti haikeaa. Onneksi otin kuvia toiseksi viimeiseltä imetyskerralta ja muistothan minulla on. Muistan, miten tisutorkkujen alkuaikoina tyttö päästi nisästä irti ja laski poskensa tissun päälle ja alkoi nukkua onnen kukkuloilla. Muistan sen kikatuksen, joka tytöltä pääsi, kun tissulle pääsee. Muistan ne hellät silitykset ja hyvän yön toivotukset, joita tisut ovat tytöltä saaneet, viimeksi tänään :). Se on kaksi vuotta antanut ravintoa, läheisyyttä, hellyyttä ja vasta-aineita tytölle. Olin onnekas, että se onnistui niin hyvin ja kävi niin helposti. Ehkä tosiaan olen nyt valmis sen kanssa, joskin todennäköisesti tuntuu siltä, että on valmis vasta siinä kohtaa, kun ei enää käytä lainkaan imetysliivejä tai imetyspaitoja. Eli shoppailemaan pitäisi, no voihan rähmä...
Olemme harjoitelleet pyöräilyä potkupyödän kanssa. Siinä myös näkee, miten tyttö opettelee fyysisiä taitoja. Hän haluaa, että hänestä pidetään kiinni ja hän menee todella hitaasti ja hän harjoittelee. Kun hän on hetken harjoitellut, saa jo päästää irti. Hän haluaa ensin hallita taitoa ennen kuin hän lisää haastavuutta. Fiksu tyttö :). Isi auttoi eilen menemään lujaa, joten katsotaan nyt, miten ensi kerralla mennään. Hän ei vain vielä jaksa kovin kauaa sitä, koska se vaatii selvästi niin kovaa keskittymistä, että välillä on vain aivan pakko taas päästä juoksemaan.
Meillä menee, kuten tästä tekstistä voi lukea, varsin hyvin. Puolisolla ja minulla menee keskenäänkin varsin hyvin. Auttaa, kun tyttö nukahtaa jo seitsemältä (kuten tänään) ja iltaa ja aikaa yhdessäoloon kahdestaan on vaikka kuinka. Se tekee kyllä yhteiselolle hyvää. Tytär vaan vaikuttaa olevan, ei ihan kunnossa juuri nyt. Jokin sattuu. Veikkaamme hampaita ja olen ollut näkevinäni/tuntevinani, että sieltä niitä poskihampaita puskee. Tänään piti ensimmäistä kertaa ikinä hakea tyttö pois leikkipuistosta, koska hän itkeskeli siellä. Alkaa vaan spontaanisti itkeä ilman mitään erityistä tapahtumaa. Yöt menevät vaihtelevasti (oman flunssankin takia mutta myös tytön takia) ja päivällä välillä vaan kaikki harmittaa. Jos ei ala hiljalleen olemaan selkeää käsitystä syyllisestä, pitää taas tehdä reissu lääkärille ainakin varmistamaan, ettei se johdu jostain ilmeisestä poishoidettavasta asiasta. No, katson vielä hetken, kun ei tuo näytä hengenhädässä olevalta. Ei vain ole ihan kunnossa. Allergiaankaan en nyt usko, koska vaippa-alueella ei ole ihottumaa ja särkylääke auttaa nukkumaan yöllä. Särkylääke ei nimittäin auta allergiakipuihin. Nyt kuitenkin nukkumaan, niin jaksaa huomenna taas leikkiä valaan pelastusta (en tiedä, mistä tämäkin nimi tytön päähän putkahti mutta siinä on kaksi keittiön kauhaa, joilla äiti ja tyttö kauhovat kylpylelu-valasta olohuoneen matolla ympäriinsä ja viskovat ilmaan ja laittavat sitä kauhoilla paikkoihin). Kaikenlaisia leikkejä sitä keksii, onneksi.
PS. Huomasin eilen illalla tyttöä nukuttaessani, kun ketku nukahti syliin, suloinen, että miten iso tytöstä on jo tullut. Kehoni muistaa edelleen sen pienen vauvan, jota kantoi olkaa vasten. Oli oudon häkeltävää yhtäkkiä huomata, että pää on edelleen olkapäällä, mutta jalat yltää jo samalla melkein polviin saakka. Hänestä on tullut jo iso tyttö.
