Meidän pieni ihana tyttäremme on alkanut taiteilla. On hän aina pitänyt maalaamisesta, askartelusta yms. mutta se alkaa saada uusia piirteitä. Ensinnäkin vesiväritöissä alkaa olla pilkkuja, erillisiä viivoja, sormin maalausta ja taideteoksilla on myös nimiä. Hauskin nimi oli samalla tytön ensimmäinen spontaani runo "Äidin raitapaita. Maista hunajaa. Siivet sumppuun laita. Se on makeaa." Yleensä nimet ovat yksinkertaisempia, kuten "Ympyrän kokoinen kuvamalli" "käsikuva" sormella tehdyistä pisteistä, "attatekurraa" ja "sekopelo".
Hän alkaa myös keksiä lauluja. Eilen lähtiessämme ulos hän sai pupuhatun päähänsä ja lauloi "pupu loikkii metsässä, pupu loikkii metsässä, niin kuin töpöhäntä sillä on". Illallakin, kun kysyn, minkä laulun laulaisin, hän sanoo jotain esim. "Otto-laulun". Koska minulla yleensä ei ole hajuakaan siitä, miten moinen laulu menee, pyydän häntä ensin laulamaan sitä. Sitten hän laulaa sitä jonkin aikaa ja sanoo "niin se menee". Sitten improvisoin hänen laulamansa pohjalta. Yleensä hän on tyytyväinen improvisaatiooni. Se on ihanaa ja meistä molemmista hauskaa.
Hän samanaikaisesti leikkii sanoilla, esim. rupsu pupsu, että on tosi tarkka siitä, että oikeaa sanaa käytetään. On esim. hyvin tärkeää, että vanhempi osaa sanoa oikein, mentiinkö potalle vai pytylle.
Muissa jutuissa:
Hän on nyt pääosin päiväkuiva. Joskus hoitajan luona hänelle laitetaan vaippa, jos ei pytyllä tule mitään, jotta ei tulisi epäonnistumisia. Joskus minäkin laitan, jos esim tytöllä on flunssa ja hän yskii ja juo paljon. Tyttö ei yhtään tykkää epäonnistumisista ja, vaikka niitä pitääkin elämässä oppia vaan sietämään, joskus niiltä haluaa hieman suojata. On välillä vaikea tietää, kannattaako nyt yrittää suojella vai antaa kokeilla. Eilen olisin halunnut laittaa tytölle vaipan, kun menimme ravintolapäivään kävelemään ja tiedossa oli pitkä aika kaukana potasta. Onneksi en kuitenkaan laittanut (eikä tyttö myöskään halunnutkaan), koska tyttö pärjäsi tosi hienosti ilmankin. Sen sijaan sitten laitoimme vaipan, kun ystäväpariskunta tuli leikkimään tytön kanssa, kun minä lähdin puolison kanssa syömään kaksistaan.
Ihmisten pois lähteminen mietitytti tyttöä kovasti eilen. Vanhemmat lähtivät ilman häntä pois. Ystäväpariskunta lähti pois, joskin vasta vanhempien palattua. Tytär mietti kovasti illalla asiaa. Hänestä ei ole kivaa, kun ihmiset menevät pois. Hän luuli, että ihmiset menevät pois hänen takiaan. Sekä minä että puoliso yritimme kovasti kertoa hänelle, että ei se niin mene. Ihmiset menevät pois omista syistään ja tulevat takaisin hänen takiaan. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tyttö hyväksyi tämän. Jonkin aikaa hän vain sanoi hys ja tops yms. Hänelle tulee joskus näitä oloja ja usein juuri sellaisissa tilanteissa, kun joku menee pois. Isin työmatkoista hän ei tykkää eikä halua sanoa isille hyvää yötä, jos isi on kertonut, että seuraavana päivänä on työmatka. Äidillekään ei haluta sanoa moikka moita, kun mennään päivähoitoon, ja luulen sen johtuvan tästä samasta asiasta. Todella toivon, että jaksan/jaksamme aina tällaisen isomman hetken osuessa kohdalle jutella asiasta riittävän kauan hänen kanssaan, jotta hän tietää, etteivät ihmiset halua hänen luotaan pois vaan hän on rakas.
Hänen puhetaitonsa on kasvanut hurjasti tämän syksyn aikana ja hän juttelee tosi paljon ja kaikenlaisista asioista. Nyt harjoittelemme sitä, että ruoka suussa ei puhuta, kun silloin äiti ei ymmärrä mitä sanotaan ja äiti haluaisi ymmärtää. Hän syö tosi hyvin itse, vaikka joskus pitääkin siitä, että syötän häntä.
Meillä on sunnuntai muuttunut ipadittomaksi päiväksi, koska yritän vähentää viimeaikaisten uutisten ja oman mututuntuni pohjalta ruutuaikaa. Se on siis ipaditon päivä koko perheelle ja myös muita teknisiä härpäkkeitä vältetään. Nyt puoliso ja tytär ovat yhdessä uimassa ja minä jäin puhetta kirjoittamaan. Tämä päivä onnistuu kerta kerralta paremmin, joskin kyllä tyttö edelleen kysyy joskus ipadin perään. Muuten arjessa tyttö katsoo myös paljon vähemmän telkkaria ja ipadia. Päivähoidossahan hän ei katso sitä lainkaan, en enää anna sitä hänelle, kun laitan ruokaa tai hoidan askareita. oikeastaan nykyisin se tulee vain esiin, kun syömme eikä aina silloinkaan. Se on edelleen keino, jolla tytön saa rauhoittumaan riittävästi, että saa syötyä mahan täyteen ja joskus myös keino palauttaa äidin sisäinen rauha ja laskea stressitasoa, joten tuskin kokonaan luovummekaan, mutta tavoitteena on tämä "mahdollisimman vähän". Nyt siis luemme paljon pöydässä, joskus leikimme ja tänään kolmennen ipadittoman sunnuntain aamupalalla vain juttelimme. Kyllä se tästä :).
Olen myös halunnut vähentää selvästi sokeria tytön ruokavaliosta. Kesällä hän söi hurjasti jäätelöä ihan hampaidenkin aiheuttaman kivun takia. Nyt sitten siinäkin on tavoitteena "mahdollisimman vähän", joskin joulu tuo oman välivaiheensa tähän. Katsotaan, miten käy.
