Tiitiäiselle on tosiaan alkanut tulla iltaraivareita. Tai ei ne niinkään raivareita ole vaan itkuisuutta. Hän itkee selkeästi tavallista enemmän, ei oikein tyynny ainakaan pitkäksi aikaa ja itku on rajumpaa. Tämä on uusi kehitys, mutta lukemani mukaan kuuluu asiaan. Eilen keksin kuitenkin ovelan. Laitoin musiikkia soimaan, tanssimme yhdessä ja lauloin mukana. Hän jäi ihan kuuntelemaan liikettä ja ääntä. Kun äpinä alkoi taas (tai suoranainen huuto), vaihdoin asentoa ja jatkoin vaan. Hän rauhoittui ihan ihmeellisesti. Kyllä siinä silti se sama aika meni, mutta sentään tärykalvot säästyivät hieman puhumattakaan hermoista. Musiikin todellinen taika oli nimittäin se, että pysyin itse rauhallisena ja rakastavana kaiken sen itkun läpi. Tiitiäinen itkee siis melko vähän, joten se vähäkin tuntuu ihan kamalalta.
Päivisinkin hän on enemmän ihmisessä kiinni. Tänään Siipan kanssa hän kävelyllä äpisi, kunnes harso otettiin välistä pois ja hän näki isänsä. Hän on viihtynyt melkoisesti myös rinnoilla pikemminkin lutkuttaen kuin imien. Hän on viettänyt siinä tänään parit torkut. Koska näin pysyn itsekin levossa, en pistänyt vastaan ja meillä oli mukavan rauhallinen päivä. Toivon, että opin kuitenkin kestämään sekä itkua että sitä tunnetta, etten tiedä, mitä hän yrittää sanoa. Kovasti hän kommunikoi ollaksen kuuden viikon vanha.
